Aika on mulle kyllä yks iso mysteeri. Silloin kun pää on täynnä suunnitelmia ja ideoita sitä jotenkin kuvittelee, että aikaahan on rajattomasti ja kyllä sitä jostain saa revittyä kaikenmaailman projektien värkkäämiseen. Toinen juttu onkin se toteuttaminen. Mulla on viime kuukausienkin aikana monta kertaa pyörinyt päässä että "Tänään mä kirjotan blogia", mutta sitten kun tulee 8 tunnin koulupäivän jälkeen kotiin ja pitäis kaiken lisäks vielä alkaa vääntämään läksyjä tai vaihtoehtosesti jotain tutkimusta/kokeisiinlukemista, sellaset kivat jutut tuppaa unohtumaan. Seuraavan kerran asian muistaa sitten kahden kuukauden päästä ja sitä sitten sadatellaan ynnä muuta kunnes sitä kummallisesti saakin tehtyä jotain.
Mulla on AINA vireillä joku keskeneräinen juttu (yleensä se on huoneen siivous), jota mun kai aina PITÄIS tehdä. Silloinkin kun koko lähipiiri saa säästellä ärräpäitä mun kanssa kun valitan tylsyyttäni, en vaivaudu tekemään mitään keskeneräistä. Missä siis vika? Siinä, että mulla on tapana kyllästyä aika nopeasti. Yleensä mun kyllästyminen on varsin väliaikaista, varsinkin jos kyseessä on joku asia, josta tykkään ihan oikeesti. Minkäs mahtaa kun oon ainakin pääni sisällä menossa yhteen jos toiseenkin suuntaan, mutta en saa millään päätettyä mikä ois se oikea. Sitten jään möllöttämään paikalleni, nollaan aivot ja leikin aivokuollutta. Ja taas valitetaan kuinka tylsää sitä on.
Mä en varmaankaan oo ainoa, jolla on jotain vaikeuksia saada itteään niskasta kiinni ja alkaa vaan tekemään jotain yhtä hommaa ja saada se vielä päätökseenkin. Itseasiassa musta välillä tuntuu, että mä oon tavallaan samallaisten ihmisten ympäröimä. Mun ja muiden erona vaan on se, että muilla se laiskuus tai saamattomuus tuppaa liittymään kouluun ja mulla se liittyy ihan kaikkeen. Mä oon unelmoija ja haaveilija, jonka päässä haahuilee joskus aika hyviäkin ideoita, mutta joka kärsii siitä ettei saa niitä ikinä toteutettua. Suurien unelmien kohdalla mukana on myös toisia ihmisiä. Jos kyseessä on jostakin muusta kuin vaan musta, saan aikaan aika paljonkin. Se ainakin on huomattu. Silloin mä oon valmis laittamaan itteni täysillä peliin, enkä jätä leikkiä kesken, ellei ole AIVAN AIVAN pakko.
Ehkä kyse on siitä, että pidän muista enemmän kuin itsestäni. En väitä ettenkö olisi itsekäs, mutta ehkä minun pitäisi olla vähän vielä itsekkäämpi, kun kyse on vain musta ja henkilökohtaisista saavutuksista. Sitä kai pitäis opetella antamaan itselleen myös sen tyydytyksen, joka tulee kun saa vaikka kirjoitettua päiväkirjaan tai siivottuaan kirjahyllyn. Pitäähän sitä kuitenkin aina jonnekkin tähdätä, vaikka sitten ponnistautua hakemaan sitä leipää.
